Eräs ystäväni on käänteissään supernopea. Hän tekee isoja elämänmuutoksia lyhyellä harkinta-ajalla, ja vaikkapa muuton jälkeen saa tavaransa paikoilleen muutamassa päivässä. Hän taitaa kuulua niihin ihmisiin, jotka eivät pidä keskeneräisyydestä ja jotka osaavat päättää nopeasti, mitä tahtovat.
Minä taas olen jahkailija. Esimerkiksi puutarhassa pähkäilen vuosia, mitä tekisin jollekin näkymälle, joka ei miellytä silmääni, ja vaikka saisin asian päätettyä, suunnitelma ei ole toteutettavissa ennen kuin sitä on hautonut tarpeeksi. Välillä suunnitelma unohtuu muiden kiireiden alle, kunnes taas jostain tulee inspiraatio selvittää jokin suunnitelman yksityiskohta. Lopulta, kun kaikki on huolella mietitty, lopullinen toteuttaminen saattaa käydä nopeastikin.
Myös keskeneräisyyden sitokykyni on huippuluokkaa. Remonttia odottavissa huoneissa eläminen ei enää koske silmiini, koska tiedän, että ne tulevat vielä joskus muuttumaan. Saatan myös tietää tarkalleen, millaiset haluan niistä tehdä, mutta ymmärrän, että ajanpuutteen vuoksi suuria muutoksia ei ole lähiaikoina luvassa.
Aika ja sen puute onkin mielenkiintoinen asia. Siinä missä joillakin toisilla tuntuu olevan energiaa vaikka muille jakaa ja valmista syntyy hurjaa vauhtia, olen oppinut (tai ainakin pyrin) ymmärtämään omat rajoitteeni. Minä tarvitsen myös vapaata haahuiluaikaa, ja henkisesti monen asian toteuttaminen tuntuu joskus etukäteen isommalta kuin se onkaan. Jos vaikkapa en ole koskaan ennen rapannut uunia, uusi prosessi saattaa pelottaa niin, että pitää ensin käydä läpi tietty jahkailuvaihe, ennen kuin työhön voi ryhtyä. Itsevarmempi tyyppi sen sijaan saattaisi tarttua toimeen heti, vaikkei olisi puuhassa sen taitavampi.
Sama koskee työelämää. En voi kovin helposti samastua ihmisiin, jotka ovat perustaneet ensimmäisen hittiyrityksensä kaksikymppisenä tai pääseet eduskuntaan historian nuorimpana. Tarvitsen asioiden kypsyttelyyn aikaa, eikä luovuuteni pääse kukkimaan, jos käytän kaiken aikani vain tuloksen takomiseen. Minun on päästävä välillä haaveilemaan ja tehtävä jotain päämäärätöntä, koska muuten en lopulta saa aikaiseksi mitään. Jos kukkatermein puhutaan, olisin varmaankin late-bloomer eli myöhään kukkaan puhkeava lajike.
Joskus tuntuu, että hidas prosessointivauhtini altistaa huonommuuden tunteelle. Miksi meillä on koti vieläkin ihan vaiheessa ja miksi tuo toinen samalla koulutuksella varustettu ihminen kuin minä on päässyt paljon pidemmälle? Pitäisi oppia ymmärtämään, että me ihmiset ja meidän ajatuksemme kypsymme eri vauhtia. Joku toinen voi jaksaa täyttä remonttitahtia, jossa painaa hommia kaiken vapaa-aikansa. Tai joku voi pystyä tekemään ympäripyöreitä työpäiviä ja uhraamaan työlle yöunensakin, mutta itse en siihen pystyisi.
Ei koskaan pitäisi verrata itseään muihin. Aina löytyy joku, joka on ahkerampi, aikaansaavampi, kekseliäämpi, energisempi ja taitavampi. Mutta ei voi tietää, mitä kaikkea muuta sen toisen ihmisen elämässä on ja mitä hän on saavutuksensa eteen uhrannut. Tai onko hän vain saanut geeniperintönä ja kasvatuksen tuloksena poikkeuksellisen hyvän itsetunnon, joka mahdollistaa täpäkän työotteen?
Yritän uskoa ja uskonkin siihen, että asiat tapahtuvat kyllä omalla ajallaan, kunhan niiden eteen antaa panoksensa. Joskus olen vain kärsimätön odottamaan, koska helpompi olisi saada kaikki heti ilman ponnisteluja. Mutta pieninä askelina isotkin projektit muuttuvat helposti haukattaviksi paloiksi. Kukapa haluaisi syödä koko kakun kerralla?
8 comments
Juuri näin- on suuri rikkaus että olemme erilaisia 🙂
Joskus se joka tekee nopeita päätöksiä ja inhoaa keskeneräisyyttä saattaa tuntea samanlaista huonommuuden tunnetta mutta eri syystä vaan. Että eikö koskaan osaa hidastaa tai harkita asioita pidempään eikä vaan rynnätä? Tekeekö kenties hädissään vääriä päätöksiä? Mihin aina niin kiire? Kuitenkin nopeat päätökset on just sen juttu.Ei voisi muuttuakaan. Mutta olispa ehkä kiva jos olisi kärsvällisyyttä ja intoa laittaa puutarhaa ja hitaasti seurata sen kehitystä hän saattaa ajatella…mutta kun ei kun ei kestä ettei se ole heti valmis… ja niin että voi siirtyä seuraavaan projektiin josta innostuu taas supernopeasti mutta ei ehkä pitkään.
Kaikilla meillä on omat vahvuutemme ja sehän vasta onkin jännää kun näitä sekoitellaan. Ihmeen hyvin yin ja yang tulevatkin usein toimeen vaikka erilaisia ovatkin. Olispa aika kummallista jo kaikki olisivat samaa sorttia. 🙂
Se on justiinsa näin. Juuri tämä on syy, miksi ei kannattaisi olla kauheasti kateellinen toisille. Vaikka kaikki näyttäisi ulospäin hyvältä ja kadehdittavalta, ei voi tietää, minkälaisia ongelmia itse kunkin elämään liittyy. Pitäisi vaan oppia korostamaan niitä omia vahvuuksiaan ja tulemaan toimeen heikkouksiensa kanssa. Kiitos naulan kantaan osuvasta kommentista 🙂
Hienoa, että olet huomannut jo nyt, että aikaa tarvitaan haaveiluun ja olemiseen, että asiat tapahtuvat sitten juuri niin, kuin niiden pitikin. Minä olin kolmekymppisenä se joka laittoi hihat heti heilumaan, kun idean sain, nyt ymmärtää, että pitää kypsytellä… remonttikin on yleensä aina jossain vaiheessa…
Niin, kyllähän minä sen olen huomannut, mutta joskus on vaan vaikea hyväksyä omaa tahtiaan, kun mielessä olisi miljoona asiaa mitä haluaa tehdä ja toteuttaa 🙂 Varsinaista tasapainoilua tämä aina on, mutta sehän on vaan elämää.
Kirjoituksesi osui ja upposi. Haahuilu ja inspiroiva visiointi on tarpeen luonteen laadulleni. Vanha kiinteistö on opettanut armollisuutta elämää kohtaan. Kaikella on aikansa ja paikkansa. Kiva löytö tämä blogisi! 💚 Tuija
Kiva että löysit tänne ja tervetuloa toistekin 🙂 Allekirjoitan ajatuksen vanhan talon opettavaisuudesta, oppii ainakin kärsivällisyyttä vähän pakostakin.
Ajatuksesi kuulostavat niin kovin tutuilta! Minäkin taidan olla ihmisenä juuri tuollainen late-bloomer (hyvä termi muuten tässä yhteydessä, taidan ottaa sen omaankin käyttöön), mutta sitten sen pitkähkön kypsyttely- ja haahuiluvaiheen jälkeen saatan saada nopeastikin asioita aikaan ja tehdä (muiden silmissä) isojakin muutoksia nopealla sykkeellä.
Kiva kuulla että meitä on muitakin samanlaisia! Aina ei tarvitse olla nopealiikkeinen ollakseen tehokas. Ja joskus tekemisen laatu on tärkeämpää kuin määrä 🙂